Nyt ei ole valmiina kuin öljyväritöitä. Alkuvuodesta maalauspiirimme on vedellyt aiheitaan, ei hatusta vaan mukeista: adjektiivi ja substantiivi. Aloitin Isolla liikkeellä. Tällainen visio tekeytyi siitä:
Ostin talon suurimman siveltimen ja annoin mennä. Uskalsin ensi kerran heittäytyä muuttamaan öljyvärityön täysin kahden maalauskerran aikana. Pohjalle laineilin sinisävyisiä aaltoja, mutta peitinkin ne tuolla pyörteellä. Näitä tauluja on muuten vaikea kuvata: luonnossa tämä on rehellisen, sanoisinko jopa leiskuvan violetti.
Kun tuli valmista, arvoin seuraavaksi nimekkeeksi Vanhan paratiisin. Mielestäni tästä piti tehdä diptyykki. Jos samankokoisia pohjia olisi sattunut olemaan kolme, työstä olisi tullut triptyykki. Ihan piruuttani valitsin aika pienen koon ja yritin tavoitella tunnelmaa värivalintojen kautta. Melkein heti päätin, että nämä kaverukset päätyvät vanhemmilleni 30-vuotishäälahjaksi. Nuo kehykset halusivat ehdottomasti viimeistellä näkemyksen.
Pahus, kun jäi pimeäksi tuo otos. Tuo heleä napolinkeltainen on nimittäin jutun juju, ainakin omasta mielestäni. Kappas, kaikki taulut pitäisi myös vielä signeerata.
Öljyväritekniikassa kiehtoo prosessi. Pienillä värivalinnoilla saa aikaan suuria muodonmuutoksia. Askel askeleelta olen ehkä vuoden harrasteltuani oivaltamassa tätä. Aina ei tarvitse piipertää, päteä tai kontrolloida. Maalatessani opettelen päästämään irti. Arjesta, järjestä, itsestäni. Luulen hetkittäin hallitsevani sivellintä, mutta se viekin minua. Se on avain oviin, jotka olen unohtanut tai joiden olemassaoloa en ole tiennytkään. Otan askeleen taakse ja kallistan päätäni ihmeissäni: tuollaisenko näyn kalastin tällä kertaa?
Miten ja miksi, en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti