Matkalla kotiin

Ostimme sitten asunnon. Pikku pihallamme nuori omenapuu taistelee marraskuuta vastaan. Näettekö, siinä tosiaan on omena. Annan itseni luottaa hyvään enteeseen.

Juuri nyt tuntuu siltä, että olen pakkaillut ajatukseni jo muuttolaatikoihin. Ainakin ne ovat yhtä sekaisin kuin lankavarastoni ja kaikki muukin. Piti muuten heittää iso kassillinen vuosikertakeriä menemään. Edellisestä asunnosta oli päässyt pesiytymään koriini inhoja pikku kuoriaisia, jotka olivat viettäneet vuoden mittaisia syntymättömyyspäiviä Hullun Hatuntekijän tyyliin.

Jälleen kerran löysin myös useita kangasjemmoja. Rassukat odottelevat, että joku niitä työstäisi. Olen myös ostanut useita annoksia hassuja nappeja silloin tällöin. On aina hauskaa tavata tuttuja penkoessaan paikkoja.

Lapsoset ovat innoissaan. Heille ei ole kerrottu, kuinka paljon rikkinäistä, kulahtanutta tai unohdettua lelua aiomme karsia. Isäntä lienee suorittanut kaikessa hiljaisuudessa toimenpiteitä aikuistenkin omaisuutta inventoidessaan. Ehkä parempi niin.

Tässä kohtaa pitäisi vielä soida:
Minun onneni kukkii kuin omenapuu...

Anna tie, avaa portti

Mielikki metsän emäntä on Tapion korea vaimo. Hän koristelee metsän kukkasin ja marjoin ja käyskentelee usein tiluksiaan tarkastamassa. Hän on myös, kuten äidit usein, oivallinen parantaja ja tuntee kaikki yrtit ynnä rohdot.

Mielikki pukeutuu mielellään sinisiin helmoihin ja kantaa vyöllään Tapiolan kultaista avainta. Hän on antelias, jos häntä miellyttää ja mielin kielin kannattaakin metsässä kulkea. Jos metsänkulkija sattuu löytämään Mielikin ihmeellisen kauniin huivin koivun oksalta tai sammalmättäältä, tuottaa se hänelle onnea ja omaisuutta. Mielikin nimi juontuu mielusta, joka on tarkoittanut onnea ja osaa. (Tämän katsoin ihan Wikipediasti.)

Vietin jälleen alkusyksyn keskiviikkoillat maalailemassa. Tällä kertaa aiheena oli satu, ja tartuin Mielikkiin. Onhan kaikkien menestyvien miesten takana nainen, heh. Taulun nimi on
 "Anna tie, avaa portti" vanhan runon innoittamana:

Siniviitta, viidan eukko

mieluinen metsän emäntä!

Anna tie, avaa portti

minun metsällä käydessäni.

 

En ole sienestäjiä enkä marjastajia, mutta ehkä tämä työ on minun versioni noista syysretkistä. Tein mentaalivaelluksia sieluni metsiin ja taistelin tuon taustan kanssa. Jujuksi nousi kultainen avain, joka ei kyllä, myönnettäköön, aivan toivotulla tavalla nouse taustasta. Ei tarpeeksi kontrastia. Sen sijaan pidän ainoan kuusen rungosta. Ei olisi uskonut, mitä kerros vaaleanpunaista tekee.

En ole signeerannut työtä. Ehkä maalaus ei ole valmis.

Mielikki metsän emäntä
Sinihelma siivo sisko
Vie vierahasi viidasta,
johdattele joutomailta.

...Paranna samalla maailma.

Koiruuksia kaikille!

 

Tänä sumuisena sunnuntaina kodin käytävällä körötteli vastaan iloinen isäntä rallatellen Piippolan vaaria.  Vaari se hoiteli nyt koiraansa. Loppukesästä lapset ankkuroivat minut nojatuoliin väsäilemään tilaustöinä koiruuksia. Silloin tuli tehtyä myös tällainen bullterrieri Pikkuritarille. Pidän sen ylväästä kuonosta kovasti. Korvat kuuntelevat terhakasti leikin seuraavaa juonenkäännettä, mutta rauhallisena hetkenä koira ehti vähän poseerata.  

 Hauska tuo laikku naamassa.

Neiti Kesäheinän mäyräkoira huomasi kuvaukset ja tassutteli paikalle. Se haluaa olla aina siellä missä tapahtuu.

Neulekoiraohjeet (Muotovaliot. Neulo oma koira) eivät olleet tosiaan aloittelijoille. Mäyriksen kohdalla tajusin, miten vatsakappale piti asemoida. Ilmankos naamakin onnistui mainiosti ja tunnistettavasti. Sitä oli muutenkin hauskin tehdä, koska jalat sulautuivat suoraan vartaloon - ei siis ylimääräistä ompelua!

Mäyriksen nimi on muuten Tassu. Se harrastaa taidekriitikkiä, mutta nyt sillä taisi käydä huono tuuri..

Ei pidä mennä arvostelemaan sellaisia taiteilijoita, joilla on itseä suurempi seuralainen. Puskii!

Nyt ei näytä hyvältä. Minne katosi Piippolan vaari? Missä ovat poliisit? Missä on traktori? Hippibussi? Merirosvolaiva?

Onneksi Murre oli kuulolla ja riensi paikalle sovittelemaan erimielisyyksiä. Murre on koirista vanhin ja viisain, ja näköjään toistaiseksi ainoa kaulapannallinen yksilö.

Ihan kivoja projekteja nämä karvaturrit ovat. Käyttelin niihin milloin nitäkin. Tassu on kauttaaltaan Dropsin alpakkaa. Terrieri, jonka nimi on myös Tassu, on ylijäämävillaa valkoiselta kaudeltani muutaman vuoden takaa. Kirja piti palauttaa aikaa sitten, mutta eihän sitä tiedä, josko vielä eräänä päivänä innostuisi kokeilemaan pystykorvaa tahi mopsia.

Hau hau ja hiiala hiiala hei!

Kun kerät katosivat...

 

Vaiva: perinteinen loka-ahdistus höystettynä arki-ikävällä.
Ovat jälleen työ ja kiire torpedoineet kaikenlaisia kauniita aikeita, vaan haa! Sainpas satimeeni tarpeeksi kutkuttavan idean: ostin nimittäin Koto living -nimisen lehden (4/2013), josta jäi kummittelemaan Muusa. Ohjeessa annettiin puikkokoko ja silmukkamäärä, ja sitten kehotettiin unohtamaan kaikki säännöt. Tällä reseptillä paranee mieli, ja kotikolokin siistiytyy hivenen projektien jäännöksistä.

Oikeastaan olen aina pitänyt juuri lokakuusta: ilma on raikas, muttei liian kylmä. Kultainen auringonkilo maalailee maisemat väriloistoon. Luonto juhlii kauneimmissaan ennen kuin nukahtaa Pohjolan pitkään pimeyteen. Tänä vuonna pääkaupunkiseutua on hellitty harvinaisen upealla ruskalla, tosin nämä otokset ovat Satakunnasta, jossa esitys oli jo päättynyt ja jäljelle oli jäänyt vain haravointihommat.

Onhan tämä takki melko sekalaista seurakuntaa syönyt suihinsa. Viimeiset Loftit ja Noron Silk Garden Litet. Onion Knitsiä. Debbie Blissiä. Antiikkista mohairia ja villaa. Novitaa. Dropsia. Joitakin mallineuleita kokeilin täysin päästäni, joitakin nappasin Koto livingin tilkkusivustosta, joitakin muistelin menneistä töistä, ja muutamia kokeilin uusista lehdistä.

Erityisen tyytyväinen olen keraamisiin uniikkinappeihin, jotka olen tuonut Virosta nelisen vuotta sitten. Hyvää kannattaa odottaa.. Näkisin, että tässä on pitkän ja onnellisen liiton alku.

Toinen iloisen hämmästelyn aihe on, että todellakin onnistuin tekemään ITSELLENI pitkän takin, joka on ihan pidettävän kokoinen. Tapu tapu!

Tein muuten säärystimetkin, kun intouduin, mutta niistä tuli aivan naurettavan löysät. Ei kuvaa, ennen kuin keksin siihen hoitokeinon.

Häntä heiluttaa koiraa?

Viimeisellä lomaviikolla viihdytin lapsosia kirjastoreissulla. He lastasivat rattaisiin säkillisen kirjoja, minkä jälkeen neiti Kesäheinä totesi armollisesti: "Nyt on Äidin vuoro."
No, Rokkikukko oli jo löytänyt minulle sopivan opuksen: Muotovaliot. Neulo oma koira.

Hellyin.

Sykäyksittäin esikoiseni on ruinannut eläintä: ensin se oli gerbiili, sitten kissa, myöhemmin koira. Kuukauden päästä se on varmaan poni. No, joka tapauksessa elämänvaiheeseemme ei lemmikki oikein sovi, mutta neulekoiran lupasin järjestää. Hartaan selailun jälkeen Rokkikukko tunnusti, että hänen lempikoiransa on kultainennoutaja, joka kirjasta puuttui. Ei hätää, labbis löytyi kyllä, ja varastosta upean kultaista lankaa:

 Puikkokoko olisi saanut olla pienempi, huomasin täyttäessäni otusta, mutta kauniisti hohtaa tuo kulta. Sovitaan, että täyte tuo olemukseen elävää kirjavuutta, jooko?

Uskollinen, lapsirakas ystävä nimettiin välittömästi Murreksi.  Parvekkeelta sen on hyvä kartoittaa reviiriään.

Murre ei silti ole erityisen ärhäkkä vahti. Mieluiten se nauttii hupenevan kesän lämmöstä omistajansa kainalossa. Kehräisi jos osaisi. Itse asiassa epäilen, että se osaa, ei ole vain kertonut kenellekään.

Hauska ohje, hauska kirja. Tekijät ovat Sally Muir ja Joanna Osborne. Vasta-alkajat olkoot kuitenkin tarkkoina: pään ohjeessa piti lukea pienisuuri työvaihe rivien välistä ja esimerkiksi hapsutekniikka (ks. häntä) oli selostettu mielestäni niin vaikeasti että epäilin jo käännösvirhettä. Hapsun hienomotorinen koreografia meni totta puhuen yli, ja räpelsin vain jonkinlaiset lenkit häntään.

Koiran kokoaminen oli myös yllättävän työteliästä. Hommaan tuli vain piste, enkä viitsinyt neuloa korvankärkiä kiinni ohimoihin. Olisi ehkä pitänyt, sillä tähän mennessä jokainen Murren tavannut on luullut sitä suomenpystykorvaksi. Toisaalta omistaja nimittää häntä kultaisenhännännoutajaksi. Ei hän siitä pahastu, heiluttaa vain ystävällisesti moninkertaisesti merkittävää häntäänsä. Tekijä huoahtaa hieman ja tarttuu seuraavaan tilaukseen.

Hau hau!

Kuningatar Ei ja pari pääasiaa

Ollapa viisivuotias. Saisi gasellin lailla loikkia koko kesän hiuksiaan puhallellen ja silmiltään pyyhkien. Eikä kammata ollenkaan. Etteivät nyt ihan kutrit rastoittuisi, koottiin ne tällaiseen kesäbaskeriin. Se on juuri sopiva.

Malli on Modasta. Lanka on pitkästä aikaa Novitaa. Minun pääni kun on kesän jäljiltä reikäinen kuin tämä myssy, en muista enää, mitä.  Miamia ehkä.

Jos nyt totta puhutaan, baskerin piti peittää omia hiusongelmiani (olen kesänmittaisen pohdinnan jälkeen luopunut värjäilystä toistaiseksi kokonaan, mikä on aika.. kiintoisaa juuri tällä hetkellä), mutta en ole kaksinen virkkaaja..  Aioin tuhota kyllä lankavarastoa. No, ensimmäisen version tajusin jäävän korkeintaan nukkekäyttöön, missä vaiheessa tarkastelin paremmin ohjetta: jaa NOIN PAKSUA puuvillaa. Jaa NOIN  ISO koukku. Koukkukaupassa lipsahti vanhanaikaiset: kolme työvälinettä ja kaksi eri laatua Novitaa. Vain lääkkeeksi.

Saatiin kuitenkin "kuningatar Ein" kesätukka nyt vihdoin suhteellisen stressittömästi pois silmiltä ja suusta. Malli osoittautui lopulta melko nopeaksi, joten virkkailin itselleni toisesta novitasta Mummulan pihakeinussa uuden. Mustan. Siinä on paljetteja. (Kuka tunnistaa kerän?) Kuva seuraa, kun muistan viimeistellä piilosilmukkaketjun. Eiköhän tässä näytöksessä kaikki voittaneet.

Vielä pitäisi keksiä, miten leikata kolmivuotiaan "kuningas Ein" hiukset.

Riikinkukko on kiva, päivä ei

Aina ei huvita. Piirtää. Leikkiä sovussa. Kokeilla äidin neulomaa villamekkoa. Poseerata nätisti.

 

Äiti maanittelee ja suostuttelee. No okei. Nostetaan kädet. Kiivaasti.

Ei jaksa ymmärtää, miksi äiti haluaa napsia lähikuvia riikinkukon päästä ja sen sulista.

On paljon tärkeämpää juuri nyt maata olohuoneen lattialla tutkimassa isoveljen muovihahmoja.

Miksi pitäisi kääntyä? Ei ehdi nyt enää, näethän, että on kiire.

Äiti on neulonut kappaleet erilaisiksi. Jos olisin kysynyt, hän olisi vastannut, että oranssi (lempivärini), viininpunainen (lempivärini) ja vihreä ovat Onion knitsin villa-silkkisekoitetta ja petrooli ja pinkki yllätyksiä korinpohjalta.

Mallin hän keksi tehdessään, mutta  riikinkukonsulkakuvion kaksi ensimmäistä riviä ovat Kaffe Fassetin mallineuletta.

 

                                       

Aluksi äidin piti neuloa kokonainen mekko, mutta vaate rupesi tuntumaan ja näyttämään kivalta korkean vyötärön kohdalla. Sekin vaikutti, että petroolinsininen lanka loppui, ja se on vähän ohuempaa kuin Onion. Pinkillä olisi toisaalta voinut jatkaa. (Pinkki olisi ollut ihan varmasti parempi.)

Äiti olisi voinut kertoa myös, että kavensi vyötäröä virkkaamalla pylväitä ja jätti riikinkukon kaulan silmukat apulangalle muotoillakseen linnun pään saumattomasti. Silmäksi hän ompeli omin luvin metallisen napin. Minä olisin tykännyt vaaleanpunaisesta.

Äiti on kuulemma tyytyväinen hameeseen: hän sanoi, että se on nätti niin tunikana kuin hameenakin.

Joko tämän saa ottaa pois? Olisi tässä vähän hommia ja pöytäjääkiekkoa ja kaikkea.

Enkä käänny.

T: neiti Kesäheinä

Elämä on juhla

Minun oli kunnia seistä kastemaljan äärellä ihastuttavan suloisen - ja huomattavan rauhallisen - kummipojan vierellä. Ilmassa oli aivan tiettyä pyhyyttä.

Minulla oli taulu, jonka oli tarkoitus osallistua taannoiseen Katse lapsuuteen -näyttelyyn, mutta olimme hiljan muuttaneet, enkä löytänyt sitä ajoissa. Kun  ystävätär esitti Kutsunsa, tunsin pientä värinää. Tämän taulun tarkoitus olikin matkustaa Kangasalle.

Mallina oli aikoinaan Rokkikukon hohdokas leluauto. Taustan pehmokoira oli paikallisrekvisiittaa. Opin, että metallin hohto on haastava ilmiö.

Taulun nimi olkoon Matka alkaa.

Taulu toimi myös korttina. Kirjoitimme kummityöryhmässä kalevalamittaisen tervehdyksen taulun taakse. Ystävätär vaati suullista esitystä, tämä on se. Kuvaajana on toiminut muuten neiti Kesäheinä, 4 vuotta. (Olimme tällä kertaa tyttöporukalla.)

Huomatkaa myös kynsilakka. On nimittäin uhanalainen näky nykyään.

Elämä on kaunis.
Ystävät ovat korvaamattomia.
Kummilapset ovat aivan erityisiä lahjoja.

Brm,brm!

Vain lääkkeeksi, vain lääkkeeksi!

Jaahas,

sain lääkäristä viikon sairausloman ja eväiksi kunnon tropit. Parempi pysyäkin sisällä, kun ulkona näkyy kaikenlaisia epäilyttäviä valoilmiöitä, eikä ollenkaan pilviä.. Olen lohdutellut itseäni neulomalla. Ihanan virkistävän vihreä Taskutsi-paita (Lanka: Onion, malli: Neulekirja, ks. edellinen postaus) valmistui.



Jos viilaamaan ruvetaan, taskut ovat aavistuksen eri paria ja sittenkin piirun verran eri korkeudella. Helmineule on näköjään  pettävää ja yllättävän venyvää. Laitetaan neulojan yleiskunnon piikkiin, armoa. Kiittelen kuitenkin simppeliä mallia: ei saumoja, ja samalla pystyi katselemaan pukudraamoja ja Paul Newman -leffoja.

Mitoitus on reilu, kuten näkyy. Ihanasti hohtelee tuo silkki, mutta parasta ovat TASKUT!

Se on MUN IKIOMA PAITA! (Pikkuritari on siinä iässä, jossa on omistaminen on hirmuisen tärkeää. Hän omistaa pääsääntöisesti mielestään jokaisen artefaktin, jonka kätösiinsä saa.)

Tunnen oloni jo paljon paremmaksi, ja ryhdyin samana iltana kehittelemään kirjoneuletta, johon saisin käytettyä ylijäämiä.. Ihmeellistä terapiaa!

Ps. Sitä minä vain mietin, minkä olennon sisukset on revitty brutaalisti ulos ja piilotettu tuonne sängyn alle, kuten kuvauksissa paljastui... Hmm. 

Tuliaisia

Kävimme Turussa ja satuimme parkkeeraamaan paikallisen Lankamaailman eteen. No, siinähän kävi odotetusti...

Tuliaisiksi toin kassillisen uutta tuttavuutta,tanskalaista Onion Knitia: 34 % Tussah-silkkiä, 66 % merinovillaa. Värivalikoima oli niin herkullinen, että vääntelehdin tuskissani. Lopulta päädyin näihin väreihin. Ei paha yhdistelmä.

Koin pakottavaa tarvetta ikuistaa myös Neulekirjan, koska huomaan tarttuvani siihen uudelleen ja uudelleen. Ihana kirja! Tässä orastaa Taskutsi-paita Pikkuritarille, perheemme kuopukselle, joka ei ole enää vauva.

Niisk.

Onneksi lähipiiriin on syntynyt kaksi tärkeää pientä poikaa, joten vielä saa neuloa söpöstelyjuttuja, jos tahtoo..

Takaumia

Heipä hei,

hyvää naistenpäivää! Katso, kirjoittaja elää, vaikka onhan tämä hiljaisuus venynyt paljon aiottua pidemmäksi. (Tähän kohtaan tulevat työ ja muut esteet. )

Kiva tulla takaisin ja todeta, että onhan tässä paljon tapahtunutkin. Viime syksynä esimerkiksi öljyvärimaalauspiirimme piti yhteisnäyttelyn Galleria Viileä Punaisessa. Näyttelyn nimi oli Katse lapsuuteen, josta voi päätellä, että vanhat lelut -teemamme jatkui. Itse osallistuin pitoihin näillä kolmella työllä:

Väliajalla

Nämä juhlavat kaverukset edustivat myös avajaiskutsukortissa. 

Rakastan kettuja. Rakastana pehmoeläimiä. Harkittu tyylikkyys puree minuun aina.

Kun tänään lähden

Tässä tutkiskelin eri materiaaleja: puinen junanvaunu, nahkainen salkku, rakastetun pörröinen nalle. 

Ihanaa, sataa!

Avaimenperässäni on Karhuherra Paddington, joka on oikeastikin kotoisin Lontoon Paddingtonista. Tämä brittiherra on aina hyvällä tuulella.

Näyttelyn myötä sain hyvästellä nämä kaikki. Huikeaa!