Olipa kerran kirjoneule

Tein argeologista tutkimusta puuhalaatikossani: selvittelin viimevuotisen kirjoneuleen lankasotkut ja pujottelin kauan sitten toisiin töihin delegoidut puikot takaisin silmukoihin. Uudella tarmolla puikkoni suorastaan iskivät kipinöitä, kunnes petroolinsininen Annie Blatt otti ja loppui. Täsmäisku Fiina Neuleeseen on yleensä pelastanut pulasta, vaan ihaninkaan ja avuliainkaan myyjä ei voi auttaa, jos ranskalaiset ovat vaihtaneet värikarttojaan. Höh. Laastariksi valitsin lopulta selvästi tummemman sävyn samaa lankaa - olkoon se sitten taiteellinen tehoste.

Taisi muuten osua pilkka tällä kertaa omaan nilkkaan: ensiesittelynsä yhteydessä kitisin mallin (Bouton d´Or Hors serie nro 19:stä, muuten) lyhyyttä ja pidensin sitä reteästi. Eipä vilku Rokkikukon selkä tämän tunikan alta siitäkään huolimatta, että hän on pyrähtänyt kesän aikana jälleen uuteen vaatekokoon.

Ei vilku varmaankaan ensi vuonnakaan, mutta näin mukavalta tuntui pehmoinen villa nuoren herran yllä:

Niskassa on "pukemista helpottava" nappi, jonka olisi voinut hyvin unohtaakin. Mallin kaula-aukko on niin reilu, että epäilin virhetulkintaa monta kertaa etukappaleen kavennusten aikana. V-kaulan etualalle tuli hassusti kaksi silmukkaa. Jostain syystä minulla on aina ollutkin vaikeuksia hahmottaa perinteistä V-kärjen kavennusta siistiksi. Tämä versio totteli kiltisti. Muunneltu resorikin näyttää minusta virkeältä - joka toinen krs kaikki oikein, joka toinen 2 o, 2 n.

Materiaali: Annie Blatt ja Sydney. Ihanat. Onkohan tehtaalla joku takahuone, missä laaduntestaajat myttäävät langat epämääräiseksi nyssykäksi ja kiskovat ne yksi kerrallaan sotkusta irti? Katkeamatta ja nyppääntymättä selvinneet tuotteet päätyvät tuotantoon. Silloin ne olisivat nämä. Kyllä, olen lukenut useammasta lähteestä, että kirjoneuletta pitäisi työstää pikkukeräsillä kerrallaan, mutta jostain käsittämättömästä syystä en vain saanut aikaiseksi. Oli kai kivempaa nyhtää. Voisiko muuten joku kirjoneuloja vinkata kätevän ja ihmisystävällisen päättelytavan?

Ja Rokkikukko pitää neulettaan onnellisena talven loppuun asti.
Sen pituinen se.

Ykköstakki

Ihanan aurinkoisena mutta jo pienin kirpein hampain puraisevana syyspäivänä lämmittää Noron Silk Garden Litesta neulottu takki pientä kulkijaa. Kummityttöni äidillä oli kaksi toivetta: vihreää ja ketoketjullista. Etsiskelin aikani sitä oikeaa materiaalia, kunnes taannoisella jo kehumallani Porvoon löytöretkellä en voinut Noroa ohittaa. Tuota värimuotoa oli jäljellä tasan kaksi kerää, joten kieli keskellä suuta tuli puikkoiltua.

Malli on omani. Neuloin takin yhtenä kappaleena välttyäkseni saumojen ompelulta ja sileänä, koska Noro ei palmikoita tahi kuvioita kaipaa. Pientä pulmaa aiheutui ensin, kun kerät riittivät sentilleen peruspaloihin eivätkä yhtään enempään. Onnekseni korin pohjalla oli uinunut viisi vuotta ihanan tummanvioletti Dropsin Babyalpaca Silk päätyäkseen nimenomaan Pikkuisuuden yksivuotistakin vetoketjukaistaleiksi ja tyttöistehosteiksi. Toimii, mutta tulipas valitettavan tumma kuva, höh.

Hihoihin virkkasin ihan perussimpukkaa, mutta helmapitsi on neulottu. Sopivan ohjeen siihen löysin kirjasta, jonka nimen editoin tänne myöhemmin. Aikas mukava yksityiskohta, sanoisin.

Näkyykös se nyt tässä yhtään paremmin, tiedä häntä.

Pääasia on, että tyttönen itse oli tyytyväinen. Onnea ensimmäisestä elinvuodesta, suloinen Pikkuisuus!

Istu ja pala

Ystävätär luki minulle korteista hurjan tulevaisuusvision. Syksy on ollut raskas - ja ennen kaikkea harrasteita rajoittava. Ihan vieroitusoireet kolottavat neulomaan tottuneita sorminiveliä! Povailtua muutosta odotellessa maalasin vakioporukassani tuolin. Voin rehellisesti tunnustaa, etteivät huonekalut selvästikään olleet ominta taiteenalaani, joten toivottavasti opin tästä jotain. En ole varma mitä, mutta tämmöinen siitä tuli, hillityssä n. A3-koossa. Tajusin taulun kuivuessa, että ihan sentilleen se ei perspektiiviä tottele, mutta katsokaa noita kenkiä, eivätkö olekin kuin karkit!

Karkeista puheenollen, taannoin löysin porvoolaisesta putiikista Noron Silk Garden Litea, jonka luulin jo kadonneen sukupuuttoon!

Tästä väristä kolusin mukaani kaiken, jotta saan nutun Kesäheinälle. Saaliiseen kuuluu itse asiassa kaksi muuta värimuunnosta samasta lajista, mutta toinen on jo muuntautunut vielä julkaisemattomaksi 1-vuotislahjaksi ja toista en nyt vain tajunnut kuvata näppärästi tähän yhteyteen, koska miellän sen selvästi keväiseksi. No pitihän ne pelastaa, uhanalaiset. Saavat turvaa toisistaan.

Noro taitaa olla syksyn virallinen materiaali, tarttui nimittäin haaviini myös orpo kerä Kureyon Sock Yarnia. Pyörittelin sitä aikani ja lopulta kokeilin varovaisesti sukkareseptiä. (Tässä kohtaa kuullaan fanfaari, nämä ovat sentään elämäni kolmannet villasukat!)

Nämä ovat Kotikissat, ihastuttavasta kotimaisesta Neulekirjasta. Kavensin vähän vartta, jotta lanka varmasti riittäisi, mutta suotta huolehdin. Kerästä jäi vielä sellainen perinteinen ärsyttävä jämänen, joka tuskin riittää enää mihinkään järkevään. Jaa, ehkä teen siitä Kesäheinän nukketaloon maton. Mutta täytyy kyllä kiittäen todeta, että malli oli aivan kuin juuri tälle langalle tehty! Väri-iloittelu ehti juuri kiertää sukassa ympäri, joten eipä tarvinnut vaivata päätään värien täsmäyksellä. Halusin näistä mahdollisimman niukat, jotta voisin tunkea ne ihan tavallisiin kävelykenkiin ja pukea töihin. Tehty. Kullanväriset napit ovat varsin viehkot viininpunaisten nilkkureiden päällä, ihan teki mieli heittää jalat pöydälle.

Mitäpä muuta sitä pimeneviin iltoihinsa tarvitsisi? On tuoli, on lämpöiset sukat, on ajatuksia vyyhtinä ja noroja puikoilla.
...
Hmm. Yöunta ehkä.

Tulkoon valo ja valmis neulos!

Elämä on kuin liukuvärjätty lanka, jonka karkeus vaihtelee satunnaisesti. Minun keräni on tässä kohtaa tunkkaisen harmaa ja jatkuvassa takussa, ja tuntuu, ettei kerta kaikkiaan mikään etene tässä syyssateisessa arjessa. Harvinainen on tosiaan ollut kultainen syysaurinko, mutta katso, tänään se vilkaisi pihaa. Ryntäsin heti ulos napsimaan todisteita elämänväritysviritelmistäni:

Tänä syksynä on ollut vaikea laittaa ylle mitään muuta kuin kultaisenkeltaista. Niinpä tästä kuohkeasta Incawoolista on tulossa neuletakki itselleni. Toivottavasti. Nykyisessä mielentilassani en oikein kykene keskittymään neuletaiteeseen, joten malli, kuten yhden kerän mittainen raakile antaa olettaa, on melko yksinkertainen. Jipot ovat tulossa etukappaleisiin, hihoihin ja huppuun.

Niin ikään olen päivien vääjäämättä kylmetessä ja sateen tai arjen piiskatessa luvannut itselleni vihdoin villasukat, jiihaa! Se on ihanan yllätyksellisen Noron syytä.

Niin, eihän se sukanalulta näytä, mutta työvaiheena onkin tässä käänne, joka napitetaan varsinaisen varren päälle. Jännitystä lisää, että tämä kerä oli ainokainen, joten toivokaamme kaikki, että se riittää sukkapariin kokoa 36. On ollut varsin vapauttavaa neuloa pitkästä aikaa aina oikein. Ei tarvitse vaivautua edes nurjan puolen huomioimiseen, vaan senkin ajatusenergian voi suunnata ihan muiden sotkujen selvittämiseen. Yksi osio kun valmistuu, tuntuu pulma lutviutuvan. Kyllä neulominen on ihmeellistä!

Olen minä töihinpaluusta(!) ja muista harrasteita haittaavista olosuhteista huolimatta väkertänyt vähän muutakin syksyn mittaan. Laatikossani on myös valmiita ja puolivalmiita yllätyksiä lokakuisille synttärisankareille, joten ihan kaikkea ei tässä voikaan vielä juoruta...

Tervetuloa Flowlandiaan!

Minne kesät kadonneet?

Oli kesä, oli kangas, oli kesäkangas leikattu Rokkikukon capreiksi. Siis vuosi sitten keväällä. Tässä vaiheessa tajusin, että äiti oli ollut oikeassa: kaavat kannattaa asetella huo-lel-li-ses-ti kankaalle ja kappaleet leikata taiten. Minä suoritin toimenpiteen lattialla taaperoa väistellen ja kangasta joka saksaisun jälkeen oikoen. Olisi pitänyt sittenkin kuvata nuo epäonniset takakappaleet röpelöisine reunoineen ja pituusheittoineen, niin kaikki käsityöihmiset olisivat saaneet viikon naurut. Takaisku (ja tyhmyyteni) kuitenkin lannistivat aloittelevan ompelijan tuolloin, ja kääräisin koko projektin kaavoineen mallilehtineen kaikkineen kangaskassiin vannoen vieväni sen Mummolaan, jossa ateljeetason taitajatar saisi antaa oppitunnin.

Tuli kesä. Syksy. Uusi kevät.

Havahduin uuteen kesään ja katsoin viimein peiliin. Onneksi ei ole näinä aikoina lasten vaatetus ihan yksin kiinni vanhempien ompelutaidoista, mutta päätin polkea esikoiselleni kesähousunsa. Onneksi Rokkikukko oli vuoden aikana kasvanut kuin Ihmenelosten herra Fantastinen, tuo ihmispurkka. Venyen, ei paukkuen.

Ajattelin, että äkkiäkös kokoan palaset, kunhan olimme saaneet ne siistittyä ja sovitettua. Väärin taas, äitimuorin Huqsvarna on Herkkä Yksilö, eivätkä henkilökemiamme aina kohdanneet. Matkalle uhrasin mm. reisitaskut, jotka alunperin malliin kuuluivat, mutta ei se mitään. Tunnustettakoon, että viimeisiä langanpätkiä leikkaillessa höyrysin jo "Pidä tai itke ja pidä "-tunnelmissa. Toki turhaan, sillä pöksyistä tuli ihan siistit ja mukavat päällä. Niin mukavat, että ne piti huijata yltä pesukoneeseen. Ei olisi uskonut, miten hyvin päättyi tämäkin tarina.

Kangas on muuten kotoisin Eurokankaasta, ihanan pehmoista, ohutta mutta lujaa puuvillaa. Kaavat ovat Ottobresta (kevät 2010). Eivät ole muuten ihan vihreille kirjoitettuja ne ohjeet, minun mielestäni. Mallit ovat kyllä ihastuttavia, myös poikalasten.

Bloggerissa on muuten päivitetty hallintasysteemi, jota tässä testailen, enkä oikein ymmärrä, miksi editori ei tunnista selviä kappalejakoja. Selvästi nyt on aika mennä nukkumaan. Olipa ihana kesä, mutta niin on syksyn hehkuva väri-ilotulituskin! Siitä lisää ensi jaksossa, olen kuullut huhuja...

Mysteeri Helsingissä

Avaimet hukassa? Ei hätää, kutsuin apuun pienen belgialaisen herrasmiehen. Hän on erityisen etevä ratkaisemaan arvoituksia. Hän on myös - myönnettäköön - hieman sievistelevä: hänen vaalea kesäpukunsa on hienoa Sydney-villaa ja hohtavan valkea paita merseroitua puuvillaa. Samaa materiaalia on rusetti, jonka suoruuden monsieur Poirot säännöllisesti tarkistaa, vaikkakin hänen todellinen ylpeydenaiheensa ovat tietenkin hänen huolellisesti muotovahatut viiksensä (alpakkaa). Kasvot ovat puuvillaa, samaa kuin kapteeni Picardin uljaassa kaljussa.

Arvoisa herra Hercule Poirot on jo varttuneessa iässä; vaikka kulmat ja viikset ovat yhä sysimustat, tummat hiukset ovat jo alkaneet harventua. Hänen käytöstapansa ovat kuitenkin säilyneet moitteettomina. Hän on alati valppaana ja valmis kohottamaan hattuaan tervehdykseen. Harva herra on yhtä kaunopuheinen; hänen seurassaan jokainen nainen tuntee itsensä leidiksi.

Takin liepeet piti muotoilla virkkaamalla, jotta asu ei vaikuttaisi potkupuvulta. Vitjat ompelin tuntemattoman bambulangan säikeestä. Hattu voisi ehkä olla kupumaisempi, mutta muita yksityiskohtia nysvätessä kului jokunen tovi, joten antaa nyt olla.

Avainten lisäksi löytyi myös vieraani kameran kotelo. Oikein hyvä, mutta Hercule Poirotilla on ikävä tapa pakottaa kaikki asianosaiset ja vähän sivullisetkin kuuntelemaan luentoa päättelyketjustaan. Hän huolehtii pienistä harmaista aivosoluistaan ja rakastaa ääntään. No, onneksi kukaan ei kuollut.

Merci, monsieur.

Suitsutusta

Öljyvärinen välipala nimeltään yksinkertaisesti Itämainen asetelma on mitoiltaan 50 x 50 cm. Pidän oikeastaan kovasti työn vahvan mausteisesta värimaailmasta, mutta en kyllä missään vaiheessa nähnyt tätä omalla seinälläni. Pulmasta pelasti jälleen anoppi, joka sopivasti valmistui koulutusohjelmastaan. Paljon onnea ja suitsukkeita!

Tuo tapahtui siis toukokuussa. Kuvasin taulun sittenkin. Näinä aikoina muistakaamme, että maailman monimuotoisuus on sen rikkaus.

Aurinkoa kaikille!

Ja ne yöt ovat kirjavat

Pitkään olen vieroksunut liukuvärjättyjä lankoja. Vaikka värit olisivat kauniit - ja usein ovat - neulepinnasta tulee useimmiten levoton. (Todettakoon tähän väliin kuitenkin, että itsestään kirjoutuvista novitalaisista saa ihastuttavia villasukkia. Meillä päin niitä neulovat toistaiseksi isoäidit.) Olen käyttänyt hillitysti sävyä vaihtavia ja raidoittuvia lankoja, jotka aiheuttavat päänvaivaa värien kohdistuksessa, ja lopulta epämääräiset pikku ylijäämäkerät täyttävät korini, laatikkoni, pussukkani, kaikki jemmani. Niinpä olen ollut rajoitetulla lankadieetillä.

Kävi sitten niin, että näytin kotikaupungissani vierailevalle ystävättärelleni lempilankaliikettäni, ihan viattomasti vain, ja siellä ne hymyilivät minulle hyllystään, Schachenmayrin Cotton Bamboo Batikit. Mustaa, vaaleanpunaista ja keltaista samassa kerässä! Kätöseen sai vielä näppärän kesäisen pitsineuleohjeen Kauneimmista käsitöistä (kesä 2011), ettei jäänyt marinoitumisvaaraakaan.

Hiukan epävarmuutta koin alusta pitäen. En oikein osaa neuloa itselleni. Ellei malli mene pieleen, niin sitten koko. Cotton Bamboo Batikin katu-uskottava väristö vietteli kokeilemaan jälleen kerran. Olisipahan väkerrettävää hiekkalaatikon reunalla.

No, tämmöinen taikaviitta valmistui juhannuksena:

Joo, taas ollaan leikkipuistossa. Tällä kertaa Kankaanpäässä. Kuvat otti paikallinen ystävätär, kiitokset hänelle.

Kyllä, bambuisen pehmeässä neulepinnassa on tarpeeksi kitkaa pitämään paita suurin piirtein päällä, kun pitää pyydystää pieni ihminen pulasta. Toimii tarpeeksi.

Malli oli kiitettävän helppo ja nopea; kaksi kappaletta ja neljä ommeltavaa saumaa. Projektin pieni haaste piili siinä, ettei langan koko väriskaala suinkaan mahtunut yhteen kerään. Takakappaleen hihoissa vielä luulin kohdistaneeni värit symmetrisesti, mutta sen jälkeen en edes yittänyt. Tämä olkoon työn trenditietoinen puheenvuoro, eikö niin?

Kyllä minä tätä kehtaan käyttää. Onhan se kirjava kuin suomalainen sielunmaisema, mutta siksi helppo yhdistää alaosaan kuin alaosaan. Neule laskeutuu armollisesti, ja materiaali hengittää hyvin ja on pehmeä iholla. Ei kun uusiin seikkailuihin!

Déja vu!

Aivan, on taas se aika vuodesta, kun pienen ihmisen garderoobi menee tyystin uusiksi. Mummulareissulla pengoin Rokkikukon vauva-ajan jäämistöjä ja ilokseni löysin tämän omatekoisen ja sangen iloisen kesähaalarin. Ohje on peräisin eräästä saksalaisesta vauvaneulevihkosesta (Olisiko ollut Diana Baby, kannet on joka tapauksessa syöty, vaikka lehti itse joskus löytyisikin...) vuodelta 2006 ja lankana on silloin muinoin tarjouskorista kalastettu merseroitu egyptin puuvilla. Innoitus on aikoinaan lähtenyt noista väreistä, ja raidoitus on hiukan sovellettu, koska keriä oli tasan kaksi sinistä, yksi valkea ja vihreä.

Raidoituksesta seurasi kiirastulenmittainen päättelytyö. Vetoketjukaitale oli työläs, samoin kaulus. Huppuohjeen tulkitsin tavallaan nurin päin ja purin lähes valmiin kappaleen, kun en osannut hahmottaa virhettäni aiemmin; olihan tämä ehkä neljäs neuletyöni. Hupussa raitasarja on näemmä seonnut, jos saivarrella halutaan, mutta ei se käyttäjiä ole tähän asti haitannut

Malli oli ja on kyllä toimiva ja siisti. Vaate on juuri omiaan kesäautoiluun ja hellepäiviin. Tyköistuva huppu on hattuja sinne tänne unohtelevan äidin mieleen. Luulen että haalariherra itse arvostaa eniten puuvillan viileyttä.

On tätä kyllä pidettykin. Rokkikukko puettiin näin vuonna 2006:

"Käytän itse, suosittelen."

Makoisaa on veljenpojankin makoilla kesällä 2007:

Näin jumppailee vuorostaan Pikkuritari heinäkuussa 2011:

Ai niin, käyttömukavuutta tuo kaksinkertainen kauluskaitale, jonka sisään huppu ommeltiin. Ei paina sauma hentoa niskaa.

Huomautettakoon, että haalari on silti edelleen kuin vasta päätelty. Jokusen tahran olen matkan varrella tabortoinut, mutta pintahohto on tallella. Aika hienoa. Enkä muuten ymmärrä, miten voi olla mahdollista, ettei kuuluisa huppu ole venähtänyt. Ihana lanka.

Upea kesä.

Tuule sinne missä flow on

No olihan se tiedossa, että tämä aika koittaa. Kesä, kiire ja konttaava kolmonen ovat viime aikoina terrorisoineet huolestuttavasti harrasteitani. Ehdin jo epäillä mohairpitsishaalini todentumista, vaan tulipa valmista sentään:

Malli: Rose Lace Stole (Interweave Knits, Spring 2011)
Lanka: Rowan Kidsilk Haze

Langan hamsteroin jo kevättalvesta harvinaisen selkeällä visiolla: pitsihuivi siitä oli saatava. Helpommin sanottu kuin löydetty, mutta vihdoin kevään Interweave Knitsin ihastuttavista pitseistä hyppäsi silmiin juuri sellainen wau-ohje, että vartin päästä oli silmukat luotuna. Olihan tässä oikeastaan takana käytännönkin ajatus; aloin talvipakkasilla haaveilla hartiahuivista sohvakäyttöön.

Ohjeen vaikeustaso oli ihanteellinen: helppo peruskuvio ja sopivasti haastava reunus. Yksinkertaisen reikäkuvion olen ehtinyt neuvoa jo parille neulojalle. Jujuna oli saumaton aloitus shaalin keskeltä. Aika kiva tekniikka, luulen että kokeilen sovellusta vielä johonkin tulevaisuudessa. Mietin tehdessäni, kannattaako mallikertaa toistaa 50 kertaa, kuten ohjeessa, mutta en hahmottanut, miten ison osan reunuskuvio veisi. Työstä tuli sitten aika mittava, mutta tarvittaessa sen saa rutattua aika pieneen käsilaukkuun, kokeiltu on.

Projekti on ollut melkoinen kyläluuta alusta asti. Olen raahannut sitä ympäri puistoja ja vierailupaikkoja, joten kuvausmatkakin piti sopivasti yhdistää päiväreissuun. Suuret kiitokset Hämeenlinnan ystävättärelle, joka on toiminut näissä poseerauksissa kuvaajana!

Työstämisen häiriintyessä, venyessä ja väliin lepäillessä tuumailin myös, kannattaisiko shaali jättää suosiolla jatkoajalle syksyn viileään. Aiemmat kokemukseni mohairista ovat hiostavia, mutta oli hauska olla väärässä: Kidsilk Hazessa on silkkiä, joten ta-daa, neulos hengittää, lämmittää äitiä illan viiletessä tai viilentää lasta auringossa:

Nerokasta! Helposti hikoileva Pikkuritari heräsi tästä lämmöstä (n. 27 astetta) pää kuivana, mikä on parasta palautetta. Tästä en luovu.

Ps. Näin tehtiin tämä kuvasarja: