Ikolan tarinoita

Olipa kerran Ikola. Olipa kerran auringonkilo ruusupensailla, ajan patinoimilla portailla, kivipolkua kiipeilevillä viherkasveilla ja herukoita notkuvilla marjapensailla. Olipa kerran pysähtynyt aika, viisas hiljaisuus ja meren raikas tuulahdus.

Puolitoista vuotta sitten olin Ihminen, Joka Ei Koskaan Hankkisi Omaa Mökkiä. Suvullamme on sellainen itäisessä Suomessa lähellä Kolin kansallismaisemia. Muutamalla ystävällä on kesäasunto, jonne voi kutsua itsensä kylään. Tilapäisen mielenhäiriön ilmaantuessa mökin voisi tarvittaessa vuokratakin. Miksi siis omistaa työleiri?

Sitten tuli Ikola. Hymyillen vinosti kesän viimeisiä iltoja. Sitä oli Rakastettu, ja niinpä se kai osasi vietellä lempeästi, niin ettei sitä tajunnut ennen kuin oli myöhäistä. Se oli kaipasi uusia tarinoita. Me kaipasimme piilopaikkaa, jonne voisi helposti käpertyä myös lyhyiksi viikonlopuiksi.

Elokuisena viikonloppuna tutustuimme toisiimme, Klaanimme kolme sukupolvea ja Piilopirttimme salaisuuksineen, vehmaine mutta villiintyneine puutarhoineen, luonnontilaisine metsineen.

 

Tiluksien paria sataa istutusta kehystää harmaa seiväsaita. Koivu, pihlaja ja vaahtera verhoavat päärakennuksen liian uteliailta katseilta. Koivussa asustaa lintu, joka maksaa vuokransa toimimalla pihatyöläisten työnjohtajana kottikärryn nokassa.

Häikäisevä kukkameri lainehtii Ikolan rinteillä. Ironista, etten tunnista niistä nimeltä kuin muutaman. Pelkästään ruusuja uiskentelee tontilla ainakin kymmenkunnan parvi.

Maakellarin oveen jos kolkuttaisi, voisi kuvitella herra Reppulin avaavan, vaikkei uksi pyöreä olekaan.

Huumaavaa, hurmaavaa, hullaannuttavaa.

Kesäkarkki

Neiti Kesäheinä hyppelehti koko kesän. Mekkosissa se on erityisen mukavaa. Tämän tein itse asiassa viime kesänä Vihreästä vyyhdistä nappaamistani puuvillarullista, mutta nyt tämä kesäkarkki on juuri sopiva. 

Vyötteethän ovat kadonneet viime muutossa, mutta arvoisan lukijan tulee nyt vain luottaa sanaani. Itseraidoittuvaa kierrätyspuuvillaa. Pehmeää kuin poutapilvi. Käytin tähän karkkipussillisen, neljä kerää. Malli muotoutui puikoilla ja toiveissa, että erä riittäisi, ja se riitti sentilleen. 

Tukka taakse ja menoksi!

Aurinkoraitoja

Sain lahjaksi sinisiä lankoja. Ne hautuivat laatikossaan kaksi kuukautta, kunnes löysin Modasta ohjeen, johon ne sopivat. Omista kätköistäni kalastin oranssin puuvillakerän piristykseksi. Tästä kierteestä olisi nyt sitten muotoutumassa peplumi, nykytrendien ehkä ouduksuttavin ilmiö, jota käyttävät kaikki ja johon minun ei pitänyt ikinä koskea. Niin kuin ei tunikaan, legginseihin tai orjasandaaleihinkaan. 

Kannattaa siis pitää mieli avoimena, ja hei:näillä helteillä läpiveto vintissä virkistää kummasti. Saattaa selailla neulelehteään ja todeta raidallisesta peplumipuserosta: kas, tällaista paitaa ei kaapissani olekaan ja se korostaa kuulemma vyötäröäkin, lankamenekkikin tuntuisi täsmäävän, taidanpa tehdä tämän. 

Tekee hyvää neuloa pitkästä aikaa. Käsityöt ja blogi ovat joutuneet telakalle aiottua pidemmäksi aikaa. Nyt on taas aikaa, aurinkoa ja inspiraatiota, jee!