Avaimet hukassa? Ei hätää, kutsuin apuun pienen belgialaisen herrasmiehen. Hän on erityisen etevä ratkaisemaan arvoituksia. Hän on myös - myönnettäköön - hieman sievistelevä: hänen vaalea kesäpukunsa on hienoa Sydney-villaa ja hohtavan valkea paita merseroitua puuvillaa. Samaa materiaalia on rusetti, jonka suoruuden monsieur Poirot säännöllisesti tarkistaa, vaikkakin hänen todellinen ylpeydenaiheensa ovat tietenkin hänen huolellisesti muotovahatut viiksensä (alpakkaa). Kasvot ovat puuvillaa, samaa kuin kapteeni Picardin uljaassa kaljussa.
Arvoisa herra Hercule Poirot on jo varttuneessa iässä; vaikka kulmat ja viikset ovat yhä sysimustat, tummat hiukset ovat jo alkaneet harventua. Hänen käytöstapansa ovat kuitenkin säilyneet moitteettomina. Hän on alati valppaana ja valmis kohottamaan hattuaan tervehdykseen. Harva herra on yhtä kaunopuheinen; hänen seurassaan jokainen nainen tuntee itsensä leidiksi.
Takin liepeet piti muotoilla virkkaamalla, jotta asu ei vaikuttaisi potkupuvulta. Vitjat ompelin tuntemattoman bambulangan säikeestä. Hattu voisi ehkä olla kupumaisempi, mutta muita yksityiskohtia nysvätessä kului jokunen tovi, joten antaa nyt olla.
Avainten lisäksi löytyi myös vieraani kameran kotelo. Oikein hyvä, mutta Hercule Poirotilla on ikävä tapa pakottaa kaikki asianosaiset ja vähän sivullisetkin kuuntelemaan luentoa päättelyketjustaan. Hän huolehtii pienistä harmaista aivosoluistaan ja rakastaa ääntään. No, onneksi kukaan ei kuollut.
Merci, monsieur.
