Anna tie, avaa portti

Mielikki metsän emäntä on Tapion korea vaimo. Hän koristelee metsän kukkasin ja marjoin ja käyskentelee usein tiluksiaan tarkastamassa. Hän on myös, kuten äidit usein, oivallinen parantaja ja tuntee kaikki yrtit ynnä rohdot.

Mielikki pukeutuu mielellään sinisiin helmoihin ja kantaa vyöllään Tapiolan kultaista avainta. Hän on antelias, jos häntä miellyttää ja mielin kielin kannattaakin metsässä kulkea. Jos metsänkulkija sattuu löytämään Mielikin ihmeellisen kauniin huivin koivun oksalta tai sammalmättäältä, tuottaa se hänelle onnea ja omaisuutta. Mielikin nimi juontuu mielusta, joka on tarkoittanut onnea ja osaa. (Tämän katsoin ihan Wikipediasti.)

Vietin jälleen alkusyksyn keskiviikkoillat maalailemassa. Tällä kertaa aiheena oli satu, ja tartuin Mielikkiin. Onhan kaikkien menestyvien miesten takana nainen, heh. Taulun nimi on
 "Anna tie, avaa portti" vanhan runon innoittamana:

Siniviitta, viidan eukko

mieluinen metsän emäntä!

Anna tie, avaa portti

minun metsällä käydessäni.

 

En ole sienestäjiä enkä marjastajia, mutta ehkä tämä työ on minun versioni noista syysretkistä. Tein mentaalivaelluksia sieluni metsiin ja taistelin tuon taustan kanssa. Jujuksi nousi kultainen avain, joka ei kyllä, myönnettäköön, aivan toivotulla tavalla nouse taustasta. Ei tarpeeksi kontrastia. Sen sijaan pidän ainoan kuusen rungosta. Ei olisi uskonut, mitä kerros vaaleanpunaista tekee.

En ole signeerannut työtä. Ehkä maalaus ei ole valmis.

Mielikki metsän emäntä
Sinihelma siivo sisko
Vie vierahasi viidasta,
johdattele joutomailta.

...Paranna samalla maailma.

Koiruuksia kaikille!

 

Tänä sumuisena sunnuntaina kodin käytävällä körötteli vastaan iloinen isäntä rallatellen Piippolan vaaria.  Vaari se hoiteli nyt koiraansa. Loppukesästä lapset ankkuroivat minut nojatuoliin väsäilemään tilaustöinä koiruuksia. Silloin tuli tehtyä myös tällainen bullterrieri Pikkuritarille. Pidän sen ylväästä kuonosta kovasti. Korvat kuuntelevat terhakasti leikin seuraavaa juonenkäännettä, mutta rauhallisena hetkenä koira ehti vähän poseerata.  

 Hauska tuo laikku naamassa.

Neiti Kesäheinän mäyräkoira huomasi kuvaukset ja tassutteli paikalle. Se haluaa olla aina siellä missä tapahtuu.

Neulekoiraohjeet (Muotovaliot. Neulo oma koira) eivät olleet tosiaan aloittelijoille. Mäyriksen kohdalla tajusin, miten vatsakappale piti asemoida. Ilmankos naamakin onnistui mainiosti ja tunnistettavasti. Sitä oli muutenkin hauskin tehdä, koska jalat sulautuivat suoraan vartaloon - ei siis ylimääräistä ompelua!

Mäyriksen nimi on muuten Tassu. Se harrastaa taidekriitikkiä, mutta nyt sillä taisi käydä huono tuuri..

Ei pidä mennä arvostelemaan sellaisia taiteilijoita, joilla on itseä suurempi seuralainen. Puskii!

Nyt ei näytä hyvältä. Minne katosi Piippolan vaari? Missä ovat poliisit? Missä on traktori? Hippibussi? Merirosvolaiva?

Onneksi Murre oli kuulolla ja riensi paikalle sovittelemaan erimielisyyksiä. Murre on koirista vanhin ja viisain, ja näköjään toistaiseksi ainoa kaulapannallinen yksilö.

Ihan kivoja projekteja nämä karvaturrit ovat. Käyttelin niihin milloin nitäkin. Tassu on kauttaaltaan Dropsin alpakkaa. Terrieri, jonka nimi on myös Tassu, on ylijäämävillaa valkoiselta kaudeltani muutaman vuoden takaa. Kirja piti palauttaa aikaa sitten, mutta eihän sitä tiedä, josko vielä eräänä päivänä innostuisi kokeilemaan pystykorvaa tahi mopsia.

Hau hau ja hiiala hiiala hei!

Kun kerät katosivat...

 

Vaiva: perinteinen loka-ahdistus höystettynä arki-ikävällä.
Ovat jälleen työ ja kiire torpedoineet kaikenlaisia kauniita aikeita, vaan haa! Sainpas satimeeni tarpeeksi kutkuttavan idean: ostin nimittäin Koto living -nimisen lehden (4/2013), josta jäi kummittelemaan Muusa. Ohjeessa annettiin puikkokoko ja silmukkamäärä, ja sitten kehotettiin unohtamaan kaikki säännöt. Tällä reseptillä paranee mieli, ja kotikolokin siistiytyy hivenen projektien jäännöksistä.

Oikeastaan olen aina pitänyt juuri lokakuusta: ilma on raikas, muttei liian kylmä. Kultainen auringonkilo maalailee maisemat väriloistoon. Luonto juhlii kauneimmissaan ennen kuin nukahtaa Pohjolan pitkään pimeyteen. Tänä vuonna pääkaupunkiseutua on hellitty harvinaisen upealla ruskalla, tosin nämä otokset ovat Satakunnasta, jossa esitys oli jo päättynyt ja jäljelle oli jäänyt vain haravointihommat.

Onhan tämä takki melko sekalaista seurakuntaa syönyt suihinsa. Viimeiset Loftit ja Noron Silk Garden Litet. Onion Knitsiä. Debbie Blissiä. Antiikkista mohairia ja villaa. Novitaa. Dropsia. Joitakin mallineuleita kokeilin täysin päästäni, joitakin nappasin Koto livingin tilkkusivustosta, joitakin muistelin menneistä töistä, ja muutamia kokeilin uusista lehdistä.

Erityisen tyytyväinen olen keraamisiin uniikkinappeihin, jotka olen tuonut Virosta nelisen vuotta sitten. Hyvää kannattaa odottaa.. Näkisin, että tässä on pitkän ja onnellisen liiton alku.

Toinen iloisen hämmästelyn aihe on, että todellakin onnistuin tekemään ITSELLENI pitkän takin, joka on ihan pidettävän kokoinen. Tapu tapu!

Tein muuten säärystimetkin, kun intouduin, mutta niistä tuli aivan naurettavan löysät. Ei kuvaa, ennen kuin keksin siihen hoitokeinon.