Puolitoista vuotta sitten olin Ihminen, Joka Ei Koskaan Hankkisi Omaa Mökkiä. Suvullamme on sellainen itäisessä Suomessa lähellä Kolin kansallismaisemia. Muutamalla ystävällä on kesäasunto, jonne voi kutsua itsensä kylään. Tilapäisen mielenhäiriön ilmaantuessa mökin voisi tarvittaessa vuokratakin. Miksi siis omistaa työleiri?
Sitten tuli Ikola. Hymyillen vinosti kesän viimeisiä iltoja. Sitä oli Rakastettu, ja niinpä se kai osasi vietellä lempeästi, niin ettei sitä tajunnut ennen kuin oli myöhäistä. Se oli kaipasi uusia tarinoita. Me kaipasimme piilopaikkaa, jonne voisi helposti käpertyä myös lyhyiksi viikonlopuiksi.
Tiluksien paria sataa istutusta kehystää harmaa seiväsaita. Koivu, pihlaja ja vaahtera verhoavat päärakennuksen liian uteliailta katseilta. Koivussa asustaa lintu, joka maksaa vuokransa toimimalla pihatyöläisten työnjohtajana kottikärryn nokassa.
Häikäisevä kukkameri lainehtii Ikolan rinteillä. Ironista, etten tunnista niistä nimeltä kuin muutaman. Pelkästään ruusuja uiskentelee tontilla ainakin kymmenkunnan parvi.
Maakellarin oveen jos kolkuttaisi, voisi kuvitella herra Reppulin avaavan, vaikkei uksi pyöreä olekaan.
Huumaavaa, hurmaavaa, hullaannuttavaa.
