No, Rokkikukko oli jo löytänyt minulle sopivan opuksen: Muotovaliot. Neulo oma koira.
Hellyin.
Sykäyksittäin esikoiseni on ruinannut eläintä: ensin se oli gerbiili, sitten kissa, myöhemmin koira. Kuukauden päästä se on varmaan poni. No, joka tapauksessa elämänvaiheeseemme ei lemmikki oikein sovi, mutta neulekoiran lupasin järjestää. Hartaan selailun jälkeen Rokkikukko tunnusti, että hänen lempikoiransa on kultainennoutaja, joka kirjasta puuttui. Ei hätää, labbis löytyi kyllä, ja varastosta upean kultaista lankaa:
Puikkokoko olisi saanut olla pienempi, huomasin täyttäessäni otusta, mutta kauniisti hohtaa tuo kulta. Sovitaan, että täyte tuo olemukseen elävää kirjavuutta, jooko?
Uskollinen, lapsirakas ystävä nimettiin välittömästi Murreksi. Parvekkeelta sen on hyvä kartoittaa reviiriään.
Murre ei silti ole erityisen ärhäkkä vahti. Mieluiten se nauttii hupenevan kesän lämmöstä omistajansa kainalossa. Kehräisi jos osaisi. Itse asiassa epäilen, että se osaa, ei ole vain kertonut kenellekään.
Hauska ohje, hauska kirja. Tekijät ovat Sally Muir ja Joanna Osborne. Vasta-alkajat olkoot kuitenkin tarkkoina: pään ohjeessa piti lukea pienisuuri työvaihe rivien välistä ja esimerkiksi hapsutekniikka (ks. häntä) oli selostettu mielestäni niin vaikeasti että epäilin jo käännösvirhettä. Hapsun hienomotorinen koreografia meni totta puhuen yli, ja räpelsin vain jonkinlaiset lenkit häntään.
Koiran kokoaminen oli myös yllättävän työteliästä. Hommaan tuli vain piste, enkä viitsinyt neuloa korvankärkiä kiinni ohimoihin. Olisi ehkä pitänyt, sillä tähän mennessä jokainen Murren tavannut on luullut sitä suomenpystykorvaksi. Toisaalta omistaja nimittää häntä kultaisenhännännoutajaksi. Ei hän siitä pahastu, heiluttaa vain ystävällisesti moninkertaisesti merkittävää häntäänsä. Tekijä huoahtaa hieman ja tarttuu seuraavaan tilaukseen.
Hau hau!
